Ilotulitus...

...oli pitkä ja kovaääninen! Tänään oli ensimmäinen iso iltailotulitus Fallaksen aikaan. Samanlainen on vielä huomenna ja ylihuomenna ja sitten perjantaina vielä isompi ja lauantaina pääilotulitus. Juu, ei tartte rahaa vissiin säästellä, kun voi joka päivä kolmen viikon ajan paukuttaa rahaa ilmaan. Kauniitahan ne ovat, mutta ovatko sitten niin kauniita että niistä kannattaa maksaa miljoonia, niin en ole varma. Tai siis olen, eli ei.

Meidän piti jäädä sitä tuonne keskustaan katsomaan, mutta sitten iski kauhee unikohtaus ja päätettiin napata taksi kotiin. Täältä sitten saatiin katsella ikkunan takaa, niinkuin vanhukset, kun pommeja räjäyteltiin. Hyvin näkyivät tänne saakka, no problem!

Tarkoituksena on kuitenkin mennä huomenna tai ylihuomenna joen reunaan katsomaan tulitusta ja valmistaa itsensä henkisesti siihen, että ihmiset heittelevät aivan laittoman isoja pommeja siellä toistensa jalkoihin. Karseeta!!! Ihan totta inhoan sitä, kun saa hypätä metrin ilmaan aina kun jossain vierustalla taas pamahtaa. Oh well, se on näköjään pelin henki täällä ja pakkohan se on kerran kokea kunnolla, kun kerran Fallaksen aikaan satutaan täällä olemaan.

Toinen koirista on ollut nyt kauhusta kankeana pari päivää, kun selkeästi tulitukset lisääntyvät päivä päivältä, kun mennään Cremaa, eli loppuhuipennusta kohti. Se ei suostu tekemään ulos mitään, vaan tärisee, läähättää ja alkaa heti kiskoa takaisin kotiin. Pari kertaa onkin löydetty pissat sisältä, mutta on se aika lahjakkaasti sitten myös pidättänyt sitä seuraavaa kertaa varten siinä toivossa, että silloin ei räjähtelisi. Vaikka onhan meillä tuossa toi olkkarin musta paksu matto. Siitä kun ei näy, montako desiä siihen on jo lorahtanut. Hohhoijaa... No, piakkoin tämä megafiesta onkin ohi ja saa koiraparatkin relata. Onhan se ihan sydäntäsärkevää katsoa, kun toinen on niin kauhuissaan ja nousee koko ajan kahdelle jalalle ja nojaa mun jalkoja vasten, koska haluis niin syliin. Liikkuu siis kävellessäkin näin mukana. Katsotaan, saadaanko yöllä herätys pissahädän takia. Sitten se on vain lähdettävä, ei muu auta.

Leppoisia unia itse kullekin säädylle. Suomenna koitan postata pari kuvaa ja laittaa aika herkun cup cake -reseptin tänne.

Pääsykokeista

Tuuli se vaan ulisee ja sadetta piiskaa. Milloinkahan nämä säät oikein alkavat asettua? Hiukkasen oli eri suunnitelmat jo tähän maaliskuulle. Näin jo itseni tuolla uikkareissa nautiskelemassa auringosta koiruliinit kainalossa. No jaa, kaippa ne aurinkoiset päivätkin vielä tulevat. Ja jos eivät tule, niin tämä oli sitten tällainen reissu...

Olen laittanut hakupapereita muutamiin kouluihin, jotka alkaisivat syksyllä. Niitä ennakkotehtäviähän tässä on nyt sitten yritetty vääntää ja muutaman ihan hyvän olen saanut aikaiseksi. Kovin vaativia nuo tehtävät ovat ja heikkouskoiselta meinaakin loppua tarmo jo heti alkuunsa, kun alkaa miettiä vaikkapa valokuvaa aiheesta läsnäolo tai tulevaisuus. Huh, ei ole helppoa. Mukavaa tekemistähän nämä kyllä ovat ja eihän se haku haavaa tee, vaikka ei sisälle saati seuraavalle kierrokselle pääsisikään.Hyvää harjoitusta ja ajatusten möyhimistä kaikki tyynni.

Pakko kertoa, että viime syksyn haussa kävi tosi karmea juttu. Hain journalismia opiskelemaan ja hakulomakkeeseen tuli täyttää todistuksen keskiarvo painottamattomana. Tämä siis tarkoittaa, että esim. 30 opintoviikon kokonaisuudesta merkitty numero vastaa yhden opintoviikon laajuista kurssia. Tapauksessani kymmenen (!!!) vuoden takainen terveystiedon numero lukiotodistuksesta oli saman arvoinen kuin muutama vuosi sitten suorittamani 15 opintoviikon laajuinen multimediatekniikka. Kysyin ohjetta todistuksen antaneen oppilaitoksen koulutusjohtajalta ja hän ei voinut uskoa, että he haluaisivat journalismikoulutuksessa tietää painottamattoman keskiarvon. Niinpä hän neuvoi mua laskemaan opintoviikoilla painotetun keskiarvon ja merkitsemään sen hakupaperiin.

Okei, kyllähän tuosta nyt tampiompikin tajuaa, että nyt ei taida mennä oikein, mutta niin vaan napsahti sitten pääsykoekutsu mulle. Läksin Rotterdamista Helsinkiin kokeisiin (kaikki tämä tapahtui salaa, koska mua jännitti niin kauheasti etten halunnut kertoa kenellekään) ja kokeet meni hyvin. Seuraavana päivänä lensin takaisin ja jäin jännittämään tuloksia. Sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että mut on hyväksytty kouluun. Juhuu! Olinko onnellinen? KYLLÄ. Sitten mua alkoi taas mietityttämään se arvosanajuttu ja soitin koulun opintotoimistoon. Sieltähän se sitten selvisi, että vaikka kokeet meni hyvin, niin homma on niin pisteen tarkkaa, että putosin saman tien 10:lle varasijalle. Ei sekään ollut sinänsä huono sijoitus, kun hakijoita oli reilu 1500 ja olin viidenkymmenes. Se ei silti riitä.

Pettymys oli tosi kova ja kyllähän siinä itku pääsi useampanakin päivänä. Yritin selvittää mahdollisuutta korottaa lukioarvosanoja tenttimällä ja vaikka se olisi ollut mahdollista, niin minulla ei yksinkertaisesti riittänyt siihen aika. Niinpä nyt on paperit vetämässä aikuispuolelle, jossa suurin osa pisteistä tulee pääsykokeesta. Numeroilla ei ole merkitystä, vaan aikaisemmilla ammattikorkeakouluopinnoilla ja alakohtaisella työkokemuksella, joista molemmista saan ihan hyvin pisteitä. Itse en siis voi esimerkiksi enää hakea tuonne nuorten puolelle journalismia opiskelemaan, sillä todistukseni ei riitä edes pääsykokeisiin. Niinpä voi siis vielä ajatella, että sain special-tilaisuuden osallistua, mutta sekään ei riittänyt. Ärh... jos vaan olisin harkinnut kolumnin näkökulman paremmin ym ym ym .....

Se, mikä tässä hommassa on vinksallaan on se, että todistuksen keskiarvo ei vastaa todellisuutta, eli opintoviikot eivät ole keskenään samanarvoisia. Soitin Haaga-Helian koulutoimenjohtajalöle kysyäkseni asiasta. Hänkään ei osannut selittää, miksi asia on niin. SE vasta olikin kummallista, sillä asia tuli hänellekin uutena. Lupasi tiedustella asiaa, mutta ei sieltä nyt ole kyllä mitään kuulunut. Olisi mukava saada tietää edes perustelu tälle menettelylle.

Hassua oli myös se, että pääsykokeissa vieressäni istunut tyttö jätti kaikista osa-alueista tyhjän paperin. Myös haastattelusta hän tuli samantien ulos. Oliko joku pakottanut hänet osallistumaan? Ja samalla meni paikka joltakin sellaiselta henkilöltä, jonka todistus ei ole parhaimmasta päästä, mutta joka olsii hillittömän hyvä kirjoittaja. Oh well... Onneksi itse voin osallistua aikuispuolenkin kokeisiin, sillä olen ehtinyt kartuttamaan alakohtaista työkokemusta runsaasti. Nyt sitten vain peukut pystyyn, sillä homma ei varmastikaan ole helppo! Muista, kuinka viime kerrankin jälkeen päässäni suorastaan surrasi ja hurisi, kun olin niin kovasti keskittynyt kaikkiin testeihin. Yksi ihan järkevä asia oli alkaa kirjoittaa edes säällistä suomen kieltä tähän blogiin. Olisi varmaan lukijoidenkin miellyttävämpi lueskella, kun ei olisi vaan tällaista tajunnanvirtaa!

Kas niin, tilityksellä saa aina paljon tekstiä aikaan. Ja olipa ihan kiva päästä tuosta jutusta kertomaankin, sillä jostain syystä se edelleen kaihertaa mun mieltä. Toivotaan parempaa onnea seuraavalla kerralla.

Japani, Fallas ja Black Swan

Täällä taas! Mihin kauniiseen aamuun me tänään herättiinkään. Parin viikon lähes tauottomien kehnojen päivien jälkeen paistaa aurinko, eikä oikeastaan tuulekaan paljon. Pakko kattaa aamupalavehkeet ulos ja naatiskella siinä kaikessa rauhassa.

Sisko lähti muutama päivä sitten ja me oltiin täällä ihan orpona vähän aikaa, ennen kuin päästiin taas omaan rytmiin kiinni. Siskon kanssa tuli puuhattua kaikenlaista ja toisaalta ei mitään kovin järisyttävää. Oli vaan niin kivaa saada taas omaa porukkaa tänne patsastelemaan.

Nyt onkin pari päivää mennyt Japanin tilannetta seuraillessa. On tuntunut ihan urpolta tänne kirjoittaa mitään omista pikku ympyröistä, kun toisaalla tapahtuu niin mullistavia, käsittämättömiä asioita. Tapahtuman tekee vielä hurjan paljon henkilökohtaisemmaksi se, että Tokiossa asuu kaksi rakasta ystävää, joiden puolesta täällä ollaankin oltu sydän syrjällään. Heillä on "kaikki hyvin", eli ainakin tähän saakka ovat saaneet vettä ja ruokaa, oma asunto on ehjä ja ovat saaneet yhteyden ihmisiin. Mukavaa onkin ollut se, että he ovat päivittäneet Facebookiin tilannetietoja ja nimenomaan henkilökohtaisesta näkökulmasta, jolloin asioihin pystyy täälläkin päässä maailmaa eläytymään eri tavalla. Siellä on ystäviemme vanhemmat olleet tiiviissä yhteydessä heihin ja pitänyt heitä ajan tasalla ja toki, jaellut tärkeitä neuvojakin. Kyllä vaan vanhemmat on niin tärkeitä kaikenlaisissa sattumuksissa, mitä elämä eteen heittää. Aina voi kysyä neuvoa ja jos ei voi, niin voi ainakin kuvitella heidän vastauksensa. Se on ehkä se "järjen ääni" omassakin päässä.

Nyt sitten vaan toivotaan Japaniin parasta ja eritoten niin, että säästyttäisi ydinonnettomuuksilta. Näin blogin välityksellä vielä kaikille Japanissa asuville suomalaisille paljon voimia. Erityisesti mua lämmittää näistä meidän ystävistä tieto, että he ovat siellä yhdessä.

No nyt sitten näihin meidän hiukka pienempiin juttuihin. Käytiin katsomassa Black Swan, eli Oscarillakin palkittu trilleri balettitanssijasta, joka pyrkii täydellisyyteen vaativassa mustan ja valkoisen joutsenen roolissa baletissa Joutsenlampi. Elokuva oli upea! Aivan mielettömän hieno, ihon alle tunkeva ja ehdottomasti muistettava teos. Visuaalisesti, kerronnallisesti ja käsikirjoitukseltaan aivan huippuluokkaa. Tätä ei tosin kannata mennä katsomaan esim. krapulassa tai muissa erikoisissa fiiliksissä, sillä ainakin tämän jälkeen kaikki tuntuu väkisinkin oudolta ja vähän kammottavalta. Parempi siis mennä hyvässä seurassa, joiden kanssa voi purkaa elokuvaa ja sen aiheuttamia ajatuksia sen nähtyään.

Eilen käytiin kävelemässä tuolla satama-alueella, kun sisko vinkkasi jonkun lenkkinsä jälkeen siellä käyneensä. Käveltiin noin kilometrin (ellei ylikin)  mittainen muuri toiseen päähän saakka koirien kanssa ja oli tosi kivaa. Koko muurin (tämä siis oikeastaan iso kaksikerroksinen laituri) matkalta sinne oli rakennettu penkkiä, joten siellä on varmasti ainakin viikonloppuisin ja ilmojen lämmettyä rutkasti porukkaa istuskelemassa. Muurin vierusta on pakattu isoilla sementtimöykyillä, jotka on valettu vähän niinkuin tähden muotoon. Käyn nappaamassa niistä kuvan jonain päivänä ja postaan sen sitten tänne. Ovat tosi hienoja! Ja mun villissä nuoruussunnitelmassa onkin vielä toteuttamatta se, että "skriivaan" jonnekin jotakin, eli jonain iltana maalipurkki ja suti kouraan ja käyn väsäämässä jonnekin niistä kivistä jonkun tekstin. Alkoi jo nyt jännittämään! Tarvii nyt vielä miettiä...

Täällä on nyt menossa toinen viikko Fallasta. Kaupungin keskustorilla joka päivä klo 14 räjäytetään kauheet ilotulitteet, joita koko kansa vaeltaa katsomaan. Ja koska tulitukset pidetään päivällä, niin ne eivät ole visuaalisia, koska päivällähän ei ilotulittet näy. Silloin siis keskitytään ääneen ja sitä kyllä näissä tulituksissa piisaa. Yksi todella massiivinen tulitus oli noin viikko sitten myös tässä "meidän rannalla" ja meillä olikin aitiopaikka koko homman seuraamiseen tältä neljännestä kerroksesta. Ainoa harmi oli se, että toinen meidän koirista pelkää pommeja kuollakseen ja puolet tulituksesta menikin sitten sen kanssa kylkimyyryä tuolla maksuuhuoneessa. Raukka parka oli niin kauhuissaan, että läähätyksestä ja tärinästä ei meinannut tulla loppua pitkään aikaan sen jälkeenkään. Se tässä on ollut hyvä, että koska pommeja pamautellaan täällä joka ikinen päivä, niin koira on tottunut niihin, ainakin joissain määrin. Ainakin aikaisempaan verrattuna parannus on tosiaankin huomattava.

Niin, tuosta Fallaksesta vielä, että täällä rakennetaan kymmenien metrien korkuisia paperimassanukkeja, jotka poltetaan sitten Fallaksen viimeisenä päivänä, Cremassa. Suomen paloturvallisuusheput eivät varmaan suosstuisi tällaiseen. Näitä jättikokoisia patsaita poltetaan ymmärtääkseni tuolla keskustassa pienillä kuvijja, mitkä ovat aivan täynnä väkeä. Ja ehkä mielettömimpänä seikkana: viimeisenä iltana poltettaviin paperinukkeihin kuluu rahaa yli kymmenen miljoonaa euroa. Ja tämä on siis vain hinta niille nukeille. Palaan aiheesta myöhemmin, jos saadaan vielä jotakin omakohtaista kokemusta Fallaksesta. Otin kyllä kuvia tuolla järkkärilläni, mutta mulla on sen kanssa ikävä ongelma, etten saa kuvia siirrettyä tänne omalle koneelleni. Niinpä nne täytyy siirtää eka miehen työkoneelle ja siitä sitten muistitikulla tähän mulle. Argh... rasittavaa.

Yhden hauskan kuvan laitan nyt kuitenkin tältä aamulta. Täällä kun on satanut ja myrskynnyt vimmatusta monta päivää, niin edellisesta accidentista oppineena pidämme pöytää nurinpäin parvekkeella. Sen huono puoli tuli nyt esiin, sillä koko pöytä on ihan täynnä vettä. Yritettiin ensin hilata se parvekkeen reunaan ja sieltä pikku hiljaa hivuttaa vedet tuohon alla olevaan pusikkoon. Pöytä oli kuitenkin niin painava, että se oli pakko tyhjentään niiltä sijoiltaan. Katsoin kyllä, että alhaalla kadulla ei kulkenut ketään...!

Vielä yksi "vesisade"

Kiirus

Täällä on aika mennyt nyt niin kovaa vauhtia, että ei ole koneelle ehtinyt! Tai vaikka olisi ehtinyt, niin ei ole jaksanut, sillä sen verran on tullut siskon kanssa liikuskeltua, että on ollu päivän päätteksi voimat ihan finaalissa.

Huomenna se lähtee takaisin Suomeen, niin täälläkin alkaa päivät taas tasoittua. Sitten tulen koneelle ja kerron koko viikosta kuvien kera! Kiitettävää keskiviikkoa kaikille.

Litti

K-k-kyyyylmä! Tänään on sisällä pitänyt olla kahdet pitkät housut ja neljä paitaa päällä. Hörh! Satoi koko päivän isoja räntämäisiä lastuja. Nyt paistaa aurinko! Tai siis laskemassahan se jo on, mutta kuitenkin. Myöhään tänään illalla tulee sisko ja parasta oliskin säiden parantua siihen mennessä! Nyt on myös kaikki mahdolliset puut ja pelletit poltettu, joten joko se on lähdettävä niitä jostakin hakemaan tai toivottava, että toiveet lämpimämmistä säistä toteutuu.

Eilen kysyin mieheltä, että onko se lukenut näitä mun blogejani vähään aikaan. Sanoi lukeneensa, mutta kaipaavansa ruokapostauksia. Hih, haluaa siis päästä kokkailemaan ja raportoimaan ja sehän sopii mulle! Ehdotinkin, että nyt kokeillaan uudelleen onneamme taskuravun metsästyksessä ja tietysti kokkaamisessa. Ja sen jälkeen vuoroon sitten ankerias! Se on tosi pelottava luikeroeläin, varsinkin tietysti, kun täällä niitä myydään ihan kotieläinmuodossa, eli virkeän elävänä. Hui olkoot. Mutta on se NIIN hyvää... Muistanpa muuten, että täälläkin kommentoineen Apen vaimolla olisi hihassa joku erinomainen ankeriasresepti. Muistankohan oikein ja olisiko sitä mahdollista saada kokeiluun?

Maalasin tänään harjoituksena muotokuvaa jostakin netistä löytyneestä naisesta. Sitä oli kiva maalata, rakentaa maltillisesti kerros kerrokselta. Olen helposti sellainen vahvan viivan tyyppi piirtämisessäkin, eli sellanen nyheröhahmottelu ei ole koskaan ollut mun vahvimpia puoliani. Sen takia tämä on juurikin hyvää harjoitusta, sillä kerrosten täytyy vielä antaa kuivua. Malttia siis vaaditaan!

Työ on vielä kesken, mutta kyllä siitä jo selvän saa. Sehän on ilmetty Jari Litmanen. Hmm, ei siis tismalleen saman näköinen kuin kuvan nainen...

Nyt tehdään lammasta ekaa kertaa elämässä. Niinpä suuria aukkoja yleissivistyksestäkin näyttää löytyvän. Hiukan fiiliksen mukaan mennään, mutta oli oikein sievän näköisiä kyljyksiä, mitä me saatiin ostettua. Niiden kanssa sitten valkosipuliperunoita.

Sadetta ja painajaisia

Heps kukkuu, tänään on satanut paljon! Ja nytkin sataa. Ihan niinkuin jossakin lokakuussa mentäis, kun ikkunasta näkyy vain mustaa ja katuvalot heittää ikkunan vesipisaroihin kimalletta. Rento ropina vaan kuuluu, mutta oli se aika vihmovaa, kun koirien kanssa käytiin ulkona. Nekin oli taas olevinaan niin hienoja, että vajaa 10 metriä suostuivat tuolla vesilätäköissä hipsimään ja sitten jo heti nokka kohti kotia. Nyt ei voi ikävä kyllä sanoa, että kohti lämmintä kotia, koska sitä tämä ei suinkaan ole. Koska on ollut näitä sateisia ja tuulisia päiviä, niin se tuntuu taas heti täällä asunnossa. Huiku käy ja seinät hohkaa kylmää. Onneksi on koirapatterit ja kultapatteri lämpiminä!

Sain tuliaisiksi viikko sitten Hollannista aivan tosi herkän ja kauniin värisen tulppaanikimpun. Tulppaanit olivat vaaleanpunavalkoisia ja suorastaan läpikuultavia. Tässä tämän päivän kuva, kun homma oli niiden osalta ns. paketissa. Kauniita olivat, mutta sitten kun eivät enää olleet, niin dramaattisen kuvankin vielä sain napattua.

Tänään menin nukkumaan päiväunia, kun väsytti aivan vietävästi. Näin aivan kammottavia painajaisia! Siinä oltiin mun kummitädin talossa minä, siskoni ja serkkuni. Meidän oli tarkoitus olla siellä yötä ja sillä välin kun serkku ja sisko lähti hakemaan läheisestä puistosta jotakin, niin joku hullu mies yritti tulla sinne taloon. Kuulin, kun se nauroi jossakin ja kun tajusin, että yhden ikkunan "säppi" oli auki ja menin kauhuissani sulkemaan sitä, niin se mies tuli siihen ikkunan toiselle puolelle repimään sitä auki. Ja kun tiedätte, kuinka joskus painajaisissa on vaikea edetä (juoksu siirappista, kädet painavat ym..), niin tässä kamppailin kaikin voimin pitääkseni pienen pienestä säpistä kiinni samalla, kun se ukko riuhtoi toiselta puolelta kovin voimin. Sain sen kiinni ja sitten juoksin talon toiseen päähän varmistamaan, että ulko-ovi on kiinni. Sitten jostain ala-luukusta kuului ääniä ja huusin siskolle, että onko se hän. Ei kuulunut mitäåän ja olin ihan varma, että se on se hullu, mutta sitten se olikin iloinen sisko siellä. Huh kauheeta!

Kuulostaa varmaan näin kirjoitettuna aivan turhanpäiväiseltä, mutta jotenkin se uni oli niin ahdistava, että jäi joksikin aikaa tosi kummallinen olo päälle. Vatsalihaksetkin tuntu tosi kipeiltä, niinkuin mulla aina painajaisten/ surullisten unien jälkeen tuntuu. Olen kerran herännyt siihen, että kun ikään kuin itken unissani niin samalla hengitän tosi nopeasti todellisuudessa. Siitä varmaan alkaa vatsalihaksetkin kramppaamaan ja se tuntuu sitten vielä pitkään heräämisen jälkeen.

Nyt onkin pakko kertoa ihan nopeesti, kun tuli mieleen lapsuudessa näkemäni kauhu-uni. Jostain syystä makasin meidän kotipihalla mattotelineen päällä ja joku vanha mummo löi mua palleaan sillä mattopiiskalla. Sitten onneksi heräsin ja tajusin, että olin nukahtanut Kettu-karkin päälle ja se oli painanut keuhkojen välissä pahemman kerran ja tullut siten uniin... :D

Tänään mies väsäsi mahtavaa kanapiirakkaa. Tarkkaa reseptiä ei ole nyt edes saatavilla, kun se on vieläkin jossakin puhelinpalaverissa... Mutta siis oman kokemukseni mukaan tässä oli itsemarinoitua kanaa, paprikaa, parsakaalia, sipulia, valkosipulia, fetaa, salsaa, tomaattimurskaa ja päällä tietenkin juustoraastetta. Ei nuo meidän kytkennät muuten ihan kunnossa ole, kun aina sulakkeet paukkuu kun jotain uunissa yrittää tehdä. Ja noi asensi tosi fiksusti uunin tuohon pakkasen viereen...

Oh well, nyt on masu piirakkaa täynnä ja sateen ropinaan onkin sitten kiva nukahtaa. Nyt luen Nenäpäivää ja sen ohella ihan superhumpuukikirjaa, eli Sophie Kinsellan Wedding Girl. Nenäpäivä on vaikuttanut TOSIhyvältä tähän saakka. Ja tiedättekö mikä muu vaikuttaa tosi hyvältä? Huomenna tulee mun sisko!

Maalaamisesta

Tänää kaivoin vihdoin ja viimein pölykerroksen alta maalausvehkeet esiin. Sain iskältä ison nipun tosi laadukkaita akvarelleja ja niillä on kyllä ollut ilo maalata. Muutama perintösivellinkin on ahkerassa käytössä, hellässä huomassani. Aitokarvaisia ei ole montaa, mutta ne ovat sitäkin monikäyttöisempiä. Isollakin siveltimellä saa tehtyä aivan ohutta viivaa, jos karva on pehmeä ja siveltimen kärki hyvin muotoiltu. Näistä muut maalaajat tietävät varmaan aivan huikeasti juttuja ja itse vasta opettelen. Tuon minäkin kuitenkin tiedän ihan kokemuksesta.

Voisia sanoa, ettei ihan näköistä tullut, kun aloin tuosta vaaleanpunaisesta, heleästä tulppaanikimpusta maalaamaan summittaista kuvaa ja sitten siitä tulikin ihan mummin ruusupensas. Tai jos ei se, niin tuo työ sopisi ainakin aivan tosi hyvin mummin mökin tai asunnon seinälle. Tekisi oikeen mieli nappata kuva, mutta sitä pitää vielä vähän korostaa. Mun ongelma akvarellien kanssa on kyllä kuitenkin enimmäkseen se, että mulla on vaikeuksia muistaa ja malttaa jättää paperille täysin valkoisia kohtia. Nyt varmaan kuulostaa, että junttaan koko paperin täyteen väriä, mutta ei se ihan niinkään mene. Olen tehnyt oman oivalluksen, että ensin maalaan vaikka sitten koko kuvan (jos vaikeuksia hahmottaa) ihan vaaleista vaaleimmalla sävyllä. Siitä sitten pikku hiljaa tummentamaan.

Kävin Helsingissä toissa syksynä maalaus- ja piirustuskurssilla, kaksi kertaa viikossa siis tuli taiteiltua. Se oli ihanaa! Oli kiva maalata ryhmässä ja saada palautetta. Siitä tosiaankin oppi ja tuli vain yksinkertaisesti tehtyä paljon töitä. Kovasti haluaisin vielä joskus päästä opiskelemaan taiteita. Eihän niistä mitään töitä tule, mutta ihanaa se on ja tuntuu "oikealta". Olen vaan niin kriittinen, kun itsekseni alan väsäämään, että sitten helposti lannistuu, eikä jatka harjoittelemista. Siihen täytyy kyllä tulla muutos. Iskä joskus sanoi, että joka päivä kun piirtää jotain, ihan mitä vaan, niin kehittyy vuodessa ihan silmissä. Pitäisi olla sellainen oma piirustus/ maalauspöytä, jossa välineet olisivat aina esille ja näkyvillä. Sitten niihin olisi niin paljon helpompi käydä käsiksi, eikä keksiä väenväkisin jotain muuta hommaa.

Nyt työn alla on lehdet, joiden välistä pilkistää aurinko. Vähän jotain tuulta olisi kanssa haaveena saada kuvaan, mutta saas nähdä. Mulla on yksi maalauskirja täällä mukana. Sekin on tuolla kirjahyllyssä "turvassa". Kun nyt vaan nousis ja nappais sen edes tähän tarvikkeiden viereen pöydälle. HOPS! Mä tein sen! Nostin laiskan peppuni tästä tuolista ja toin kirjan näkyville.

Täällä ei ole oikeastaan tapahtunut mitään erikoista muutaman viime päivän aikana. Aika tasaiseen tahtiin täällä alkaa elo sujua ja nythän me ollaan asuttukin täällä jo kuukausi. Eipä tunnu siltä!

Sisko on tulossa tänne perjantaina, eli muutaman päivän kuluttua. Kivaa! Ikävä kyllä on luvattu vaan aika viileää säätä, joten ihan biitsikeleistä ei päästä nauttimaan. Vaikka voihan se sääennustekin vielä taas muuttua vaikka kuinka, ennenkuin sisko tänne saapuu. Olen miettinyt muutamia juttuja, mitä täällä tullaan tekemään, mutta ei vielä mitään varmaa. Yhtenä tavoitteena on vuokrata auto päiväksi tai kahdeksi ja mennä tutkailemaan vähän tätä Valencian ympäristöä. Jos on hyvä sää, niin eläintarha on yksi vaihtoehto. Täällä on ymmärrykseni mukaan sellainen eläintarha, jossa saa kävellä eläinten seassa itse. Kai siellä jotkut aidat sentään on, ettei nyt ihan leijonan saaliiksi sinne kävellä. Surman suuhun, siis!

Pahoittelen, että multa on jäänyt taas muutama päivä väliin. Nyt vaan ei ole kerrassaan ollut mitään kirjoitettavaa, niin olen ajatellut, että jätän sitten mielummin kirjoitettua. Ehkä terveiset on sentään aina paikallaan ja vaikka sitten säätiedot! :)

Nyt salmiakkipastilli suuhun ja kaunareita kattomaan. Mukavaa keskiviikkoiltaa kaikille!