torstai 26. tammikuuta 2012

Vauvan (3kk) kanssa Pariisissa

Kauheasti on kerrottavaa, mutten tiedä mihin sen kaiken kirjoittais muistoksi. Niinpä päätin kääntyä vanhan blogisivustoni puoleen ja kaataa kaikki Pariisin matkasta tänne. Tämä teksti on suunnattu erityisesti pienten vauvojen vanhemmille, joten älkää ihmetelkö kaiken maailman sivukommentteja välillä. Pahoittelen hurjaa määrää kirjoitusvirheitä, sillä alkoivat jo näppissormet väsähtää!



Olimme siis Lotan (3 kk) kanssa matkalla Pariisissa sunnuntaiaamusta keskiviikkoiltaan. Miehellä oli siellä työmatka ja me tytöt sitten lähdimme sovitusti mukaan. Hiukan jännitti etukäteen, millainen reissusta tulee, mutta päätimme sisukkaasti koekilla tätä reissaamistakin hänen kanssaan. Tyttö nimittäin viihtyy hyvin eri paikoissa ja on erittäin sosiaalinen pikku pakkaus. Kuukauden kuluttua on tiedossa toinenkin työmatka, Las Vegasiin ja siitäkin taidan sitten kirjoitella tänne. Loogisesti blogiin, mikä antaa nimellään aivan toista informaatiota!

Aamulähtö oli suhteellisen kivuton, sillä kerrankin heräsimme ajoissa. Otimme Lotalle mukaan matkarattaat ja kantorepun. Merkit ovat Gesslein Swift ja Manduca. Swifteihinhän menee siis sen kangasosan lisäksi adaptereilla Maxi-Cosikiinni ja se ominaisuus onkin ollut nyt vauveliaikana ihan huippu, kun autosta nykästään tyttö vaan istuimessa (usein nukkuessaan) kiinni ratasosaan ja kärrytellään esimerkiksi kauppaan. Nyt päätimme kuitenkin ottaa ekaa kertaa käyttöön ratasosaan sopivat "kankaat", eli sen osan, jossa lapsi on pääasiallisesti tarkoitettu vanhempana sitten istumaan. Lottahan ei vielä kauhean vanha ole ja istumista pitää varoa, mutta testailin kotona erilaisia nikejä, joilla lopulta saimmekin homman sujumaan. Laitoin viltin taiteltuna pohjalle (jossa myös omasta takaa tukeva kovike, eli ei vain kankaiden varassa makaa) ja taitoin ekstrakohdan vielä siihen pepun kohdalle, jossa on vähän sellaista syvennystä. Laitoin ratasosan myös aivan makuuasentoon ja melkein täysmakuulle siinä pääseekin. Varsinkin, kun siinä oli se viltti, niin Lotta oli melkolailla makuuasennossa matkatessaan. Valjaat tietty kiinni naps vaan ja valmiita oltiin valloittamaan Pariisi!

Otettiin Lotalle mukaan myös kantoreppu, jolla ollaan vähän vaan tässä kotona harjoiteltu kulkemista. Pääosin Lotta on ollut niissä napa napaa vasten -asennossa, mutta tytön pää on niin kovasti kääntyneenä menosuuntaan, että päätin kokeilla kantotyyliä, jossa vauva on tuossa mun lantiolla- Sehän passasinkin aivan erityisen hyvin ja saatoin kivasti pitää koko ajan kädellä kiinni päästä. Ei niin, etteikö tyttö jo päätään kannattelisi, vaan siksi, että se tuo lisäsuojaa vauvan päähän liikuttaessa. Vähän kuten muutenkin sylissä kantaessani pidän toista kättä Lotan pään takana. Tuntui hyvältä ja tukevalta.

Niinpä siis ekaa kertaa julkisella paikalla pääsimme testaamaan tätä reppua, kun turvatarkastuksen jälkeen laitoimme Lotan reppuun. Ei mennyt kauaakaan, kun tyttö nukahti siihen. Olin aivan onnessani, sillä en ollut kertaakaan vielä kotona onnistunut nukuttamaan tyttöä sihihen, vaan väsymyksen alkaessa painaa, alkoi vaan vastalauseet vauvan suusta ja se oli siirrettävä pika pikaa sänkyyn nukkumaan. Tämä oli siis iloinen yllätys, joka tosin loppui sinällään siihen, kun mentiin koneeseen ja istuttiin alas. Tyttöhän heräsi siihen, mutta kuinka ollakaan, oli heti hyvällä tuulella ja siirtyi mukisematta omiin turvavöihinsä, jotka kiinnitettiin mun vöihin. Melkoisen kotikutoisen näköinen vyöhommeli, eli käytännössä ihan samanlöainen kuin aikuistenkin vyö, mutta lisäsilmukalla yhdistetty äidin vöihin. Ison lukot siinäkin kyllä oli ja piti vähän taiteilla, että lukko ei painanut vauvan vatsaa.

Piti muuten vielä mainita, että ajoimme auton pikaparkkiin, koska laskeskelimme, että se tulee halvemmaksi kuin ajaa taksilla edestakaisin. Toisekseen, meillä ei olisi ollut taksiin turvaistuinta, joten se nyt oli pääasiallinen syy, miksi toimimme niin. Karavaanina sitten kuljimme pitkäaikaisparkista aamutuimaan kohti hki-vantaata. Jätimme rattaat baggage droppiin ja rouva sanoi laittavansa ne vielä "hellävaraista" linjaa pitkin, niin ei käy mitään. Hyvä niin! Swifteissä tulee muuten mukana ihan huippu oma kantokassi, joten kentillä ei tarvii ikinä muovata (eli kuorruttaa muovilla, heh) niitä kenttien omiin pussiviritelmiin, vaan on aina oma tukeva kassi mukana.

Olin kuullut, että vauvaa kannattaa imettää nousun ja laskun aikana, niin ei mene korvat lukkoon. Siinä sitten aloin jo syöttelemään, kun kapteenio kuulutti, että käymme vielä jääkäsittelyssä ja siihen mene noin kymmenen minuuttia. Jeps, tiesin, että siihen mennessä Lotta olisi kyllä jo aamiaisensa nauttinut. Niihän siinä kävikin, mutta tyttö nukahti nätisti siihen mun syliin ja ainoastaan koneen irrottua maasta pikku vartalo jähmettyi, mutta rentoutui sekunti myöhemmin. Turvavyövalon sammuttua laitoimme Lotan välissämme olevalle penkille nukkumaan ja siinä hän nukkuikin melkein koko matkan. Ainoastaan turbulenssissa heräsi, kun piti siirtää hetkellisesti takaisin vöihin, mutta nukkui silti taas uudelleen siihen saakka, kun aloimme poistua koneesta. Menomatka meni siis aivan nappiin!

Kun pääsimme kentälle, menimme odottelemaan laukkuja. No, niinhän siinä kävi, että rattaita ei tullutkaan. Siellä oli melko auttamishalutonta sakkia töissä, eikä heitä oikeen meinannut kiinnostaa, missä laukkumme menee. No, vihdoin saatiin tieto (sen jälkeen, kun oli kerrottu, että rataspussi on jäänyt myöhemmälle lennolle ja tuodaan hotellille), että laukku onkin löytynyt, mutta se on niin suuri, että se on jätetty alakertaan. Haluaisin nyt huomioida, että kyseessä on 7 kilon matkarattaat. No, laukku nyt kuitenkin oli niin iso, että jonkun pitää erikseen käsin lähteä tuomaan sitä ylös. Miksi, sitä emme ymmärtäneet, heh. No, tässä välissä tuli taas tieto, että e tuodaan meille erikseen hotellille myöhemmin. Mies meni täyttämään lappua ja samaan aikaan siinä vauva repussa tepastellessani huomaan, että rataskassi on ilmestynyt siihen hihnalle muiden uusine matkatavaroiden keskelle. Loppu hyvin, akikki hyvin, joten no problem. Mutta aina kyllä tuntuu Pariisiissa olevan onkelmia matkatavaroihin liittyen!

Kansainvälisellä alueella ei ollut ollenkaan vaihtopöytää tai mitään siihen viittaavaakaan, mutta sellainen löytyi sitten alakerrasta. Sinne pääsee infoa vastapäätä olevalla hissillä ja ovi lastenhoitohuoneeseen on auki. Huone oli kuitenkin varattuna ja ehdimme jo miettiä, onko huone yleensä lukittuna ja sitä pitää erikseen vielä pyytää joltain avattavaksi. No ei sentään, se oli vain varattu. Sieltä kömpi kadunmies keksipaketteineen ulos ja pahoitteli. Huiskin murut vaihtopöydältä ja vaihdoin Lotan vaipan. Mies avasi kärryt toimintakuntoon ja niin me lähdettiin sitten muutaman tunnin kentälläolon jälkeen junalla keskustaan. Tosin tuntui, että ollaan ekaa kertaa pappia kyydissä ihan oikeastikin, koska vähän sekoiltiin siellä kentällä niiden raiteiden kanssa. Tuntui, ettei ole kumpikaan koskaan reissussa ollutkaan. Kai se vauva vaan sitten toi sellaista lisäjännitystä siihen, että ei oikeen mennyt vanhalla rutiinilla noi hommat.

Metrossa Lotta nukahti just, kun sisään astui kaveri, joka aloi soittaa viulua, johon oli liitetty jonkin sortin kaiutin. Oikeesti kyseessä oli joku pieni torvi ehkä gramofonista, mutta siis ääni oli kuiteskin kova. Siihen Lotta heräsi ja vinkuroikin sitten loppumatkan. Oltiin ihan hiessä, kun päästiin ulos. Hissejähän ei metroasemilla oe, joten on paras varata sellainen varustus kaikenkaikkiaan mukan, jonka pystyy rappusissa itse kantamaan. Mies siis oli aika näky välillä, kun käsissä on iso matkalaukku, läppärilaukku, rataskassi ja ties mitä muuta. Itse tulen perässä varoen, että en vaan kompastuisi. Tietty parilla kassilla ja pussilla kuorrutettuna.

Meidän hotelli oli tosi mahtavalla sijainnilla, eli metroihin ei tarvinnut koskea enää ennen kuin lähdimme kohti lentokenttää keskiviikkona. Voin erittäin lämpimästi suositella Bv. Saint-Germainin aluetta. Siinä on aivan älyttömästi ihania, erilaisia ravintoloita aivan kävelyetäisyydellä! Samoin kauppoja löytyy ja paljon tärkeitä nähtävyyksiä. Kävelimme mm. Louvrelle, Luxembourgin puistoon, Notre Damelle ja ties minne. Hyvin paljon siis käytimme päivittäin aikaa vain siihen, että minä kävelen ja Lotta nukkuu rattaissa toppahaalarissaan. Mahtavaa urheilua, koska kuitenkin jouduimme välillä vähän maistelemaan herkkuja, jotka eivät ihan meidän nykyiseen pyrkimykseen terveellisestä ruokavaliosta istuneet.

Kävelimme siis Notre Damin asemalta siihen meidän hotellille. Meidän hotelli oli nimeltään Hotel de Fleuria tms ja se oli oikein perusranskalaisen näköinen paikka. Ja hei, mikä hauskinta, siellä respassa oleva mies on asunut joitain vuosia Tampereella ja puhuu aika hyvää suomea! Järkytti meidät nimittäin kerran, kun olin pyytämässä avainta ja se sanoikin suomeksi, että "kolkytneljäkö se oli?". Meni ihan jauhot suuhun, sillä en osannut yhtään odottaa sellaista kommenttia ja siis nimenomaan omalla äidinkielellä keskellä Pariisia.

Kävimme hauskassa ravintolassa lounaalla ja kävelimme pikkusen ympäriinsä. Lotta oli jostain syystä aivan mielettömän väsynyt alkuillasta ja yritin saada sitä nukahtamaan 1,5 tuntia! Yleensä ei mitään erityisiä nukutuksia tarvitakaan, vaan tyttö nukahtaa niille sijoilleen, kun laittaa sen peiton alle ja tutin suuhun. Nyt vaan silmät punottivat, hieroi silmiään, haukotteli ja itki. Mietin, että koska tällaista oli kahtena iltana peräkkäin, että mahtoiko johtua kahvista, jota en yleensä juo. Että olisi tyttö ollut kovin väsynyt, mutta ei kofeiinin takia olis saanut nukahdettua. Höh.

No, siinä sitten aloin olla jo vähän väsynyt nukuttamisyritykseen (siis nyt puhutaan taas sellaisesta asentojen, äänien ja niksien kavalkadista, että oksat pois), että mies läksi pienelle kärryttelylle tytön kanssa. En tiedä sitten, ehkä oli ollut huono viba huoneessa tai jotakin muuta, mutta Lotta oli nukahtanut enne kuin hissin ovet menivät kiinni. Usein meidän tytölle kyllä auttaa, kun pukee haalarin päälle ja laskee sen turvaistuimeen tai tässä tapauksessa rattaisiin, niin silmät lupsahtaa kiinni.

Mies soitteli noin kymmenen minuutin kuluttua, että nyt mukaan! Hän oli yhden kulman takaa löytänyt aivan vallattoman orkesterin keskeltä katua. Hurjaa! Nuttu päälle ja menoksi. Varoitan, että tää torviparaati jää kyllä sit mieleen soimaan, mutta vain iloisessa merkityksessä! Toivon, että saan videon liitettyä tähän.


Kun kävelimme kaduilla, huomasimme, että melkin jokainen alueen taidegalleria oli auki (kello oli noin 22) ja siellä oli porukkaa lasit kädessä. Punainen matto oli kieritetty monen sisäänkäynnin edustalle ja muutenkin homma oli aika hulvattoman oloinen. Me kävmme molemmat ihastelemassa orkesteria vuorotellen samalla kun toinen jäi vaunuvahdiksi kadun päähän, johon musiikki ei kantautunut aivan niin kovalla. Jostain syystä soittajat olivat pukeutuneet aika erikoisesti. Tuli jotkut surullisen klovnit mulle mieleen ja se jäi kyllä kombinaationa mieleen, kun biisit oli kuitenkin ratkiriemukkaita. Lotta siis nukahti jo hississä ja antoi meille hienon hetken illastaa kivassa sushiravintolassa.

Seuraavana päivänä kävelimme Lotan kanssa pitkin Pariisin katuja ja kävimme mun lempiliikkeessä Dpamissa, eli Du pareil au memessä. Aivan vallattoman ihania vaatteita ja edulliseen hintaan! Nyt oli vielä alet meneillään, joten mukaan tarttui toinen toistaan sievempiä mekkoja. Jonkun opuksen mukaan Pariisissa on tasan kaksi kertaa vuodessa alet, mutta silloin sitten aina ne 50 prossaa ainakin lähtee hinnasta pois. Tammikuun puolivälin jälkeen ja sitten joskus kesällä. Muistelisin, että kesäkuun alussa, mutta eihän siinä opikeen olis järkeä, kun mitä vaatteita ne silloin aleilla myy. Kesää jo?

Käveltiin siis sen kaupan lisäksi Louvrelle ja syötin Lotan siinä rakkauden sillalla. Oliko niin, että siellä ollaan jo huolissaan sen sillan painon lisääntymisestä, koska niin paljon rautaisia lukkoja on kiinnitetty sillan kaiteisiin? Sehän oli siis aivan todella täpötäynnä lukkoja, joita rakastavaiset kiinnittävät aitaan. Avaimet heitetään Seineen. No siinä kuitenkin aterioimme ja Louvren ohikävelyn jälkeen lähdimme suuntaamaan hotellille päin. Hoksasin kuitenkin, että mullahan on vähän nälkä ja parkkeerasin meidän minikokoiselle ulkoterassille salaatille ja viinilasilliselle. Ah, kuinka hyvää! Tuoreita pinaatinlehtiä, pinjansiemeniä, homejuustoa, pääsynää ja balsamicoa. Naaaaaam! Hiukkasen vaan tuli kylmä, kun siitä vihdoin pääsin oikaseen ruotoni. Yleisestihän noilla terasseilla (mitä ST- Germainilla on paljon!) on tosi tehokkaat lämpölamput, mutta me jäätiin siihen ihan kadulle, jotta pääsen Lottaa sitten kärryttämään, mikäli tarve vaatii eikä paikallaan olo innosta häntä. Oli silti tosi kiva katsella siinä ihmisiä ja nautiskella elämästä. Vauva ihanainen nukkuu rattaissa, edessä lasi loistavaa punaviiniä ja tosi kiva uudenlainen salaatti. Täytyykin napata resepti kotiin ja toteuttaa joku päivä.

Yleisesti ottaen sanoisin, että ravintoloissa ollaan todella kiinnostuneita vauvoista. Tarjoilijat käyvät vuorotellen ihastelemassa ilmestystä ja aina, kun varovasti kysyy, saako rattailla tulla sisään, niin "ilmanmuuta", kuuluu huudahdus. Aina löytyi myös jonkin sortin paikka, johon vaunut sai parkkeerattua, mutta yhtenä iltana oltiin kyllä aika erikoisessa jamassa, kun oli miehen työillallinne kyseessä. Kerron siitä kohta. Olen ymmärtänyt, että myös vanhemmat lapset ovat oikein tervetulleita, eikä siellä ihmisiä haittaa, vaikka vähän ääntäkin lähtee. Tietysti pitää osata käyttäytyä.

Tähän väliin muuten hauskoja huomiota, mitä tein matkalla pariisilaisista:
He menevät kahville tai drinkille ja juttelevat. Eivät selaa kännykkää, lue lehteä, puhu puhelimessa tai selaa kalenteriaan. He istuvat, juttelevat (näyttää suorastaan oikealta keskustelulta!)
He tykkäävät kantaa paperikasseja mukanaan. Kaupp näyttää todellakin käyvän Pariisissa ja melkein kaikilla on paljon ostoskasseja mukanaan. Ja siis se, mikä oli erilaista suomalaiseen "kätevään" kulttuuriin verrattuna oli se, että pientä paperikassia ei laitettu laukkuun, jonne se olisi aivan erinomaisesti mahtunut, vaan sitä kannetaan varovasti ja hienosti kädessä omana yksikkönään.
He polttavat yhä paljon tupakkaa. On ollut ilo huomata, kuinka tupakointi on Suomessa vähentynyt. Pariisissa se on yhä näköjään laajalti levinnyt tapa.
He kävelevät punaisia päin. Okei, on vanha juttu, että suomalaiset erottaa aina ulkomailla siitä, kun he töröttävät suojatien edessä, vaikka autoja ei ole mailla halmeilla. Pariisissa kuitenkin näkee hulluja ylityksiä koko ajan. Yksikin aamu, kun kävin hakemassa meille aamiasta, eräis nainen meinasi todellakin jäädä skootterin alle, mutta onneksi kuski ehti kirskauttaa jarrut päälle. Kova sananvaihto ja sitten nainen jäi seisomaan keskelle kovasti liikennöityä katua, siis siihen keskiviivojen kohdalle. Autot vaan huiskivat takinliepeitä, mutta rouva ei ollut moksiskaan.
He kujertelevat vauvoille yhtä paljon kun vauvat heille.

No jaa, sitten seuraavaan päivään. Oli tosi sateisen oloinen päivä, mutta läksimme silti Lotan kanssa taas kävelemään. Pyörimme vaan kaduilla ja kävimme esimerkiksi siellä Luxembourgin puistossa (jossa tosin alkoi sataa juuri, kun pääsime sinne). Sitten lähdin rivakkaa vauhtia kävelemään hotellille päin, sillä vettä alkoi tulla jo aika paljon. Nälkä kuitenkin taas iski, mutta tiesin, että en saisi herännyttä Lottaa pysymään tyytyväisenä paikallaan. Niinpä päädyin Creppikioskille muiden pariisilaisten jatkoksi. Paikka oli pieni, mutta ilmeisen suosittu ja ajttelin, että tästä saa nopeasti ruoat mukaan. No, niinhän se oli, että tampio seisoin siinä ulkoluukulla, johon ei saanut edes paperikassai saati juomaa mukaan. Sain aivan hillittömän kokoisen krepin (jonka tilasin kokonaan ranskaksi, uu-jea!) kanalla, rucolalla, kananmunalla ja muilla härpäkkeillä. Hintaa oli viisi euroa, mutta tässä tulee juttu, miksi se hankaloitti elämääni. Töötti oli niin iso, rönsyilevä ja painava, että sain vaivoin pidettyä sitä yhdellä kädellä ilmassa. Toisella kädellä ohjailin rattaita ja kipsutin sadetta turvaan. Onneksi olimme hotellin lähellä, eikä matkalla ollut kuin pari kadunkulmaa, mutta silti. Oli meinaan vähän hankalaa.

Pääsin huoneeseen (jouduin valittelemaan respan naiselle, että tulen sellaisen kanssa sinne, kun koko hotelliin ei saa viedä esim kuumia juomiakaan ollenkaan...), mutta onneksi sain luvan yödä ruoan huoneessani. Se oli hyvää! Hyvää ja täyttävää! Ja sitä oli liikaa! Nam. Suosittelen.

Ilta tuli, samoin mies palaverista ja meidän oli määrä lähteä yhteiselle illaliselle partnereiden kanssa erääseen ravintolaan. Yllätykseksi pöytämme sijaitsi yläkerrassa, jonne oli killeriportaat (suom. huom. kiikkerät, kapeat, pimeät ja jyrkät kierreportaat). Yksi tarjoilija nappasi rattaiden toisesta päästä kiinni ja he miehen kanssa nostivat Lotan rattaissaan yläkertaan. Jäi kyllä yksi sydämenlyönti väliin, kun näin, että siellä vauva killuu kolmen metrin korkeudessa! Taisi tyttökin säikähtää erikoista kantokulmaa niin, että ei sitten oikeastaan koko iltana rauhoittunut. Espanjan edustajalla oli välillä aika ärsyyntynyt ilme, kun Lotta ilmaisi mielipiteitään paikasta. Ei siinä mitään, sai mun puolesta ilmaistakin, sillä lammas oli tosi ala-arvoista, eikä creme blureen kuuluisi tuntua ja maistua pannukakulta! Hyvä Gourmet-Lotta, niin sitä pitää, heh.

Totta puhuen, ilta oli meille molemmille aika väsyttävä, sillä miehen olisi pitänyt pystyä juttelemaan partnereiden kanssa ja koska itsekin tunnen porukan jo aika hyvin, niin olisi ollu kohteliasta munkin jutella heidän kanssaan kuulumiai. Sen sijaan juteltiin lähinnä keskenään siitä, pitäisikö kuomu laittaa päälle, uskaltaako harsoa laittaa vähän silmien suojaksi, söisiköhän se vähän.... Loppuje lopuksi hotkaisian bruleepannarini ja saoin, että meidän täytyy nyt mennä. Otin Lotan ja lähdimme sitten hotellille nukkumaan, niin muut saivat jäädä viettämään vähän aikuisempaa iltaa rauhassa keskustellen. Tyttö nukahtikin taas heti, kun pääsi haalariin ja rattaisiin. Se ei vaan ole sama asia, kun on ilman haalaria rattaissa, vaikka keinuttelisi. Haalarissa on sitä jotain turvaa ja tuttuutta, mikä selvästi rauhoittaa.

Tokavikana päivänä kävimme miehen kanssa taas vähän kävelemässä ja paikallista tavarataloa ihastelemassa. Mitään emme ostaneet, mutta täytyy sanoa, että silmänruokaa kyllä tästä tavaratalosta löytyi! Kyseessä se La bon Marche, joka ei olekaan sitten ihan tavallisille tallaajille suunnattu. Todella hillittömän kaunis ja hillitty ostoskeskus, jossa oli mielettömän hyvällä maulla valittuja tavaroita myytävänä. Kävimme myös lastenosastolla ja ihastelimme itsemme näännyksiin. Tuli jo sellainen olo, että pitäisiköhän alkaa suunnitella seuraavaa, kun näääääinkin ihania pikku nurttuja niille valmistetaan! Niinkuin tämä meidän pikku kullannuppukaan nyt ihan kauhean vanha ja iso vielä olisi.... Mutta siis, sinne jäivät 270 euron kashmisneuletakit sun muut ja jatkoimme tihkussa takaisin kohti hotellia.

Siellä tehokas syöttö ja taas jaloille, sillä piti löytää meille vanhemmillekin jotakin syötävää. Toooodella pitkän kävelyn jälkeen olimme aika uuvuksissa ja menimme yhteen raskalaisravintolaan sisälle. Siellä oli tarpeeksi tyhjää ja avaraa, joten se näytti sopivan meidän vauvalle. Normaalistihan sitä ei välttämättä etsi kaikkein tyhjintä ravintolaa, mutta silloin kun tyttö on kirpakalla tuulella (lähinnä liian väsynyt nukahtaakseen), on muille ruokailijoille kivempi, jos me suuntaamme muualle. Olipas huonoa suomea tuokin lause, mutta olkoon menneeksi. Mies sai jossakin välissä nukutusmatkaa jopa kävellä Lotta sylissään ja kun hän vihdoin nukahti, niin äkkiä pimeässä kadunkulmassa rattaisiin, verho eteen ja menoksi. Lotta kuitenkin päätti herätä heti alkuruoan jälkeen ja nyt teimme sen synnin, jota olemme molemmat välttäneet. Annoimme tytön katsoa ravintolassa olevaan telkkaria. Olimme niin uuvahtaneita ja nälkäisiä, että siitä se repsahdus johti. Niin Lotta siis sai tuijotella telkusta niinkin riehakasta ohjelmaa kun kortinpeluuta, kunnes silmät alkoivat lupsahdella. Toivomme, että hän ei muista näkemäänsä, eikä osaa vaatia telkkaria vielä pitkään aikaan. Oma ajatukseni on, että niin kauan, kuin lelut, kirjat ja muut riittävät, ei telkkaria ole tarkoitus pitää päällä. Voipi olla, että tämä menee romukoppaan, kun sellainen tietynlainen kiireen ja väsymyksen hetki koittaa, mutta unohdetaan sitten, että suunnitelmat ovat olleet näinkin kunnianhimoisia! Ravintola oli muuten aika keskinkertainen, mutta alkupalaksi tilaamamme Foie gras mansikkahillolla ja paahtoleivällä oli erinomaista.

Viimeisenä päivänä suuntasimme vielä Louvreen. Matkalla kuitenkin söimme aamiasta - leikkipuistossa! Otimme paninit ja muita herkkuja mukaan ja aterioimme keskellä kiireistä kauunkia ihanan rauhallisella keitaalla. Onneksi oli vaunujen sadesuoja mukana, niin sen saattoi levittää märälle penkille. Osa ruokailusta meni seisten, mutta se oli ihan ok, sillä ruoka oli niin hyvää. Lotta tajuaa selvästi jo sen, että kun me syömme, alkaa hän lipoa huuliaan. Niinpä Louvreen päästyämme syötinkin hänet heti eteisaulan penkillä. Tällä matkalla onkin ekaa kertaa tullut eteen tämä julkisesti imettäminen, mutta se on mennyt ihan hienosti. Hiukan ehkä korpeaa, kun jotkut miehet on vaan niin idiootteja, että tuijottaa, mutta niille nyt ei voi mitään. Täytyy ajatella niin, että saakoon nyt sitten pienen huvinrippeen tästä, jos oma elämä on muuten niin valotonta. Argh, pääasia on, että vauveli saa apetta, kun sitä tarvitsee.

Louvressa käytiin tsekkaamassa se maailman kuuluisin teos ja sitten ihasteltiin muita teoksia. Vau, ei vaan voi muuta sanoa. Rakennuskin oli kaunis, mutta jos jotain oikein häkellyttävän koristeellista haluaa nähdä, niin suosittelisin ottamaan junan Versaillesin linaan ja puistoon. Ne ovat aivan mielettömiä! Versaillesissa oli muuten hirmu ihana pieni ruokatosi, jossa kannattaa käydä, mikäli menee linnaa katsomaan. Olimme siellä toissavuoden marras-jouluun paikkeilla ja ilma oli hyinen. Siltikin puistoalue oli aivan todella kaunis. Kesällä homma on tietysti varmaan vielä aivan toinen...

Jos olet jo tähän asti "kirjaa" lukenut ilman eväitä, niin ei kannata enää vaivautua jääkaapille. Nyt tulee enää loppuhuipennus, eli paluumatka. Se alkoi siis siitä, kun mies lähti hotellille hakemaan matkalaukkua ja me käveltiin Lotan kanssa Notre Damen asemalle, josta suoraan päästiin metroon, joka vie lentokentälle. Oltiin taas kerrankin niin hyvissa ajoin, että ehdimme istahtamaan vielä hetkeksi terassille ja syömään suklaakastike-kermavaahtocrepit. Sitten otimme Lotan haalarista, laitoin sen kantoreppuun ja takin alle. Mies pakkasi rattaat ja kantoi taas laukut ja rattaat ja härvelit portaita alas. Ehdittiin juuri kentälle lähtevään metroon ja täytyy sanoa, että sain kokea kohteliaiman vartin elämäni aikana, kun varmaan noin 10 ihmisitä tarjosi minulle istumapaikkaansa. Kieltäydyin kuitenki kohteliaasti, sillä Lotta pysyi parhaiten unessa, kun kävelin paikallani kokoajan. Kunnon hyötyliikuntaa taas!

Kentällä kaikki meni hyvin ja saatiin oikein lopuksi vielä dorkailla kunnolla, kun mentiin portille ja ruudulla vilkkui "now boarding 22-34". Porttien edessä oli tilaa, virkailija seisoskeli ja siinä kauempana seisoi iso nippu ihmisiä odottamassa. No, luulin tietysti, että kun meillä oli paikka 26, niin meidän on syytä mennä nyt, jotta sitten loppu koneellinenkin pääsee koneeseen. Riehuttiin sitten siihen paikalle, että tässä me nyt oltais ja virkailija vaan sanoi, että odottakaa hetki. Siis niillä kaikilla muillakin oli paikat sille alueelle, mutta boarding ei vielä ollutkaan oikeasti lähtenyt käyntiin. Ninpä etuiltiin kätevästi koko porukka. En tiedä miksi, mutta mun nolotusta helpostti se, että yksi rouva teki ihan saman jutun, eli kiilas meidät kiireissään ja sanoi, että mä olen noilla riveillä. Luuli tietysti kans, että häntä odotellaan. No, mutta se meni vielä väärästä käytävästä ja väärään koneeseen. Hihhii, eli ei sentään koko porukan urpoimpia oltu! Mutta kuten sanottu, pientä matkataantumusta tässä on päässyt käymään, kun on tullut kolman elementti kuvoihin...

Lotta ei suostunut syömään, vaan oli hereillä koko nousun ajan. Ei itkenyt, vaan tutkittiin tarkasti jotain lehteä koko nousun ajan. Lotta olikin hereillä melkein koko matkan ja se tuntuikin vähän väsyttävältä, sillä sillä oli joku huonosti. Pientä ininää kuului aina välillä, mutta vihdoin nukahti mun syliin. Siinä sitten myös huomattiin, että yhtäkään vaippaa ei tullut matkaan. Eipä mitään, liivinsuojia sitten vaan vaippaan, niin hyvin meni. Oltiin käytetty Louvre-päivän aikana ja kentällä jo kaikki vaipat, enkä ollut muistanut täydentää käsilaukun vaippavarastoa ollenkaan. Meinas iskea pelästys, mutta siitäkin selvittiin.

Laskeutuminenkin meni hereillä ollessa ja siis rintaa ei suostunut syömään ollenkaan, mutta onneksi oli pullomaitoa mukana. Se sitten kelpasi tytölle! Laukut saatiin hyvin ja menin vaihtamaan vaippaa ja mies lähti hakemaan autoa parkista. Kun Lotta oli siinä vaihtopöydällä, niin multa tippui vaippa maahan. Nostin sen ja kun tulin takaisin Lotan näköpiiriin, niin sieltä kirposi ensimmäinen oikea, pitkä kunnon nauru! Voi onnea, tämä äitihän alkoi heti itkustaa. Sain taltioitua vähän naurua puhelimen videolle, mistä onkin sitä nyt ahkerasti kuunneltu, kun Lotta on nukkunut matkaväsymystään (ja tämänpäiväisiä rokotuksiaan) pois.

Ulkona olikin puolenyön aikaan toasi kylmä ja kun tytön lakkia ei löytynyt mistään, niin laitoin sille varalla laukussa olleet sukkahousut päähän. Niin me sitten matkattiin tuolla lumisessa yössä takaisin kotiin.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Jatkoa seuraa...

Heippa,

en tiedä, mahtaako tätä enää kukaan lukeakaan, mutta ajattelin kuitenkin infoilla teille ilouutisen: bloggaaminen jatkuu! Päätimme miehen kanssa alkaa pitää blogia pääsääntöisesti ruoanlaitosta. Jos siis tässä blogissa olleet ohjeet ja ruoanlaittoon liittyvät ajatukset ovat olleet kiinnostavia, niin siirtykää ihmeessä lukemaan uutta blogiamme nimeltään

pikkubrunssi

Päivitystahdista ei ole vielä minkäänlaista ajatusta. Lähinnä haluaisimme saada resepteistä kommentteja, sekä hyviä että huonoja. Olisi erityisen hauskaa, jos reseptit kirvoittaisivat ilmoille keskustelua. Toinen hyvä syy alkaa pitää blogia on saada uudet kokeilut kirjatuksi ylös, jotta eivät pääsisi unohtumaan. Pikkubrunssi toimii meille siis myös eräänlaisena keittokirjana. Ja ehkä joskus sekin unelma toteutuu ihan kansiin saakka.

Pikkubrunssi-blogin nimi tulee siitä, että käsitteenä brunssi on mielestämme yhdistelmä rentoutta, ystäviä, ihanaa ruokaa ja kiireettömyyttä. Joskus sitä valmistellaan pitkään ja hartaasti rakkaudella, kun taas toisinaan kelpo brunssin voi roiskaista kasaan myös edellisen päivän tähteistä tai päiväyksiä paukuttelevista elintarvikkeista. Voih, mikä tylsä sana elintarvike onkaan. Muutetaan se heti paikalla nautintotarvikkeeksi.

Maistuvia hetkiä keittiöihinne toivottaa Pilkku ja Mies



P.S. Teaseriksi kuva pikkuisesta karitsanpaistista, jonka valmistimme eilen illalla... Ohje löytyy piakkoin täältä.