Rakennamme taloa Espooseen ja nyt rakennus on siinä vaiheessa, että harjakaisia voitaisi jo viettää! Homma on siis edennyt todella nopeasti ja näyttää siltä, että myös erittäin ammattitaitoisesti. Appiukko häärää työmaalla melkein viikon jokaisena päivänä ja onkin ollut korvaamaton apu. Eikä edes apu, vaan koko projektia tehokkaasti eteenpäin vievä voima. Työporukkana meillä häärää Slovakialainen porukka, joka ilmestyy raksalle hyvinkin pitkälti kellon tarkkuudella joka aamu seitsemältä tai kahdeksalta. He ovat ahkeria, kohteliaita ja selkästi myös ammattilaisia. Ovat rakentaneet tähän samalle tienoolle muutaman muunkin kivitalon, joten appivanhemmat ovat saaneet seurata heidän työskentelyään ennenkin. Hyvältä on näyttänyt.
Taloa odotetaan valmistuvaksi hiukan erilaisin odotuksin. Mies toivoo ja uskoo, että taloon muutetaan sisälle jouluksi. Omasta mielestäni se on hullua höpinää, eikä kannata edes yrittää tunkea itseään ja tavaroitaan keskeneräiseen taloon vain joulun vuoksi. Appiukolla oli ainakin jossakin vaiheessa näkemys, että homma voisi olla valmis vuoden vaihteen paikkeilla. Itse ajattelen niin, että muuttopuuhaa voisi alkaa tehdä joskus helmi-maaliskuun aikoihin. Yritän asennoitua siihen, että voi mennä pidemmällekin kevääseen. On sitten mukava yllätys, mikäli talo valmistuukin aikaisemmin. Tämä on selkeästi sellainen asia, jossa positiivisuus ei mielessäni jyrää, vaan lähinnä koetan suojella itseäni pettymyksiltä, jotka saattaisivat aiheutua liian tarkkojen muuttosuunnitelmien romuttumisesta.
Talon rakennuksen lisäksi meille on tulossa lokakuussa tyttövauva. Jee! Ihanaa! Ja niin toivottua. Jännittävä kyllä myös, mutta luotan siihen, että kaikki kyllä suttaantuu sitten aikanaan.
Lisäksi mulla on oikein iloisia uutisia kouluihin pyrkimisistäni. Pääsin kaikkiin haluamiini kouluihin (Journalismi/ Haaga-Helia, Radio ja TV/ Metropolia, Kuvataidekasvatus/ TaiK), joista valitsin Taikin. Ei kai kukaan voi sellaisesta kieltäytyäkään, herranje! Kaikki alat kiinnostivat kovasti ja olisin ollut onnesta ymmyrkäisenä mistä vain hakemastani opiskelupaikasta. Tottakai hiukan hivelee, että kävi näin hienosti.
Vauvan vuoksi päätin siirtää opintojeni aloitusta vuodella eteenpäin, joten vasta sitten syksyllä 2012 minua tullaan näkemään taideteollisen käytävillä baskeri vinossa haahuilemassa. Ei vaiskaan, vaaleanpunaisista kauluspaidoista sun muista perustyllerön vaatteista en aio luopua, vaikka itse rehtori sitä vaatisi. Hörhöpukeutujia on siinä pytingissä varmasti jo ihan tarpeeksi... Kokeissa kyllä pistin merkille, että hakijoiden joukossa oli vain kourallinen "taiteilijan näköisiä" ihmisiä, muut näyttivät ihan perustallaajilta. Kokeiden valvojissa sen sijaan oli suurin osa nuttu-, räsy- ja loimipukeutujaa, joten saas nähdä jos se koulu sitten muuttaa. Olen aivan superinnoissani tulevasta opinahjostani. Jonkun oman säväyksen antaa myös se, että isäni oli ammatiltaan taiteilija ja äiti opettaja, joten saan toteuttaa kunnioittamiani ammatteja myös itse sitten myöhemmin ja mikä parasta, yhdistettynä.
Lähimpien ystävien ja perheen kannustus oli tuossa pääsykoerutistuksessa korvaamattoman tärkeää. Olen tosi kiitollinen (ja toivottavasti olen sen myös muistanut kaikille ihmisille sanoa) kaikesta tsempistä ja kannustuksesta, mitä olen osakseni saanut. Auttoi ehdottomasti eteenpäin, kun tunsi itsensä välillä aivan tuhottoman väsyneeksi. Ennen olen aina pitänyt tällaisia yritelmiä salassa, jotta en epäonnistuisi muiden edessä. Liekö sitten ikä tuonut itseäkin kohtaan enemmän armollisuutta ja toisaalta hyväksyntää, vaikka kaikessa ei heti onnistuisikaan. Yrittäminenkin on itsessään tosi tärkeää. Sitä saatoin odottaa tässä taikkiasiassa vähän turhankin pitkään, sillä en vain uskonut kykyihini. Ensimmäisen kerran yläasteella ajattelin, että kuinka upeaa olisi osata opettaa taidetta ja levittää omalta osaltaan sen hienoutta. Koskaan ennen en kuitenkaan uskaltanut hakea ja saattaapi olla, että kaikki se työ-, opiskelu- ja elämänkokemus on vasta tehnyt minusta sen ihmisen, joka oli juuri tänä vuonna valmis pääsemään unelmiensa kouluun. Siltikin suosittelen kaikille toista tapaa toimia. Nimittäin nimenomaan toimia, eikä odottaa ja ajatella, että "ei minusta ole siihen". Mistäs tiedät? Ja siksi siis: anna kaikkesi ja kokeile.
Mietiskelin vähän toisen blogin aloittamista, johon kirjoittaisin siitä, millaisena koen ekan raskauden ja miltä tuntuu rakentaa omaa taloa. Ja ehkä ennen kaikkea siitä, miltä tuntuu yhdistää ne kaksi asiaa. Lisänä toki sitten vielä myöhemmin opiskelun aloittaminen ja tässä samalla koko ajan miehen ahkeroinnin seuraaminen oman väitöskirjansa kanssa. Unohdinkohan jotakin...?
Auringontäyteistä päivää kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti